Ei vielä
Ei vielä
Ansea näki ihanaa unta.
Oli lämmintä.
Auringonvalo siivilöityi verhojen läpi, kultasi seinät ja levittäytyi peiton poimuihin. Jossakin ikkunan takana linnut lauloivat. Hiljainen musiikki leijui ilmassa, hentona ja keveänä, aivan kuin joku olisi näppäillyt harpun kieliä.
Ilmassa tuoksui jokin tuttu.
Vastapaistetut sämpylät, ehkä.
Tai omenat kaukaisesta lapsuudesta.
Ansea hymyili.
Miten ihanaa.
Loputtomien päivystysten, keskellä yötä tehtyjen leikkausten ja kaikkien niiden ihmisten jälkeen, jotka jostakin syystä kuvittelivat kirurgin olevan käytettävissä vuorokauden ympäri, hän näki vihdoinkin miellyttävää unta.
Hän raotti silmiään.
Vuoteen vieressä seisoi enkeli.
Ihan oikea enkeli.
Lumivalkoiset siivet, pehmeä hohde pään ympärillä ja häkellyttävän kauniit miehen kasvot.
Hän näytti siltä kuin hänet olisi punottu aamunvalosta.
Ranteessa välkähti kultainen Rolex.
Ansea hymyili unisena.
Huvittava enkeli.
Käytti oikein rannekelloakin.
”Voi… Olenko minä taivaassa?”
”Et vielä.”
”Ahaa…”
Ansea katseli häntä puoliummessa silmin.
”Eli en ole kuollut?”
”Et.”
”No sepä hyvä.”
Hän huokaisi tyytyväisenä, veti peittoa ylemmäs ja kääntyi toiselle kyljelleen.
”Sitten minä nukun vielä vähän.”
Olipa ihana uni.
Tätä täytyi ehdottomasti nähdä loppuun asti.
Ensin alkoi ulvoa sireeni.
Ansea kurtisti kulmiaan avaamatta silmiään.
Sitten kuului toinen.
Ikkunan takaa kantautui muutama terävä pamaus.
Hän veti peiton päänsä yli.
Ei voi olla totta.
Eikö edes unessa saa nukkua rauhassa?
Silloin jokin iskeytyi hänen asuntonsa oveen.
Kovaa.
Niin kovaa, että seinätkin tärähtivät.
Ansea säpsähti.
Toinen isku.
Ulkona huudettiin.
Sitten alkoi kuulua laukauksia.
Ansea kääntyi rajusti selälleen.
Enkeli oli kadonnut.
Mutta vuoteen vieressä seisoi yhä mies.
Sama uskomattoman komea mies kuin unessa. Nyt vain ilman siipiä ja hohdetta, tyylikkäissä tummissa vaatteissa.
Hän katsoi kelloaan.
Ansea nousi istumaan ja puristi peittoa rintaansa vasten.
”Kuka sinä olet?!”
”Meidän on lähdettävä.”
”MITÄ?!”
Oveen iskettiin uudelleen.
Ansea painautui sängynpäätyä vasten.
Sydän hakkasi mielettömästi.
Herää.
Herää nyt, hyvä ihminen!
Mutta sänky tuntui todelliselta.
Lakana hänen sormiensa alla oli todellinen.
Samoin viileä ilmavirta, joka tuli raollaan olevasta ikkunasta.
Hän kiskoi peiton leukaansa asti.
”Kuka helvetti sinä olet?! Miten olet päässyt tänne?!”
”Ansea, nyt ei ole aikaa selittää. Meidän täytyy lähteä.”
Mies avasi vaatekaapin, otti sieltä farkut ja villapaidan ja heitti ne sängylle.
”Pue ne päällesi.”
Ansea tuijotti vaatteita.
Ei.
Tällaista ei tapahtunut.
Oveen jysähti jälleen isku.
Puu rusahti.
Kadulta kuului uusi laukaussarja.
Ansea ponkaisi sängystä.
”Mitä täällä tapahtuu?! Keitä siellä on?!”
”Poliisi. Ja eräitä muitakin.”
”MITÄ?! POLIISIKO?!”
”Nopeasti.”
Kädet ja jalat eivät tahtoneet totella.
Ansea yritti pujottaa jalkaansa farkunlahkeeseen, sotkeutui kankaaseen ja oli vähällä kaatua.
Oven takana jysähti taas.
Hän sai viimein farkut jalkaansa, veti villapaidan päälleen, nappasi käsilaukkunsa ja sujautti jalkansa kenkiin.
Mies seisoi jo ikkunan luona.
Hän tempaisi ikkunan selälleen.
Ja silloin hänen selkäänsä ilmestyivät siivet.
Valtavat.
Valkoiset.
Täysin mahdottomat.
Ansea jähmettyi paikalleen käsilaukku kädessään.
Hyvä luoja.
Ei tuollainen voinut olla mahdollista.
Mies kääntyi häneen päin.
”Tule.”
Hän ojensi kätensä.
Ansea katsoi alas.
Kuudes kerros.
Kaukana alhaalla näkyi poliisiautoja, aseistautuneita ihmisiä ja muutama poikittain ajoradalle pysäköity auto.
Hänen selkänsä takana ovi rusahti uudelleen.
Ansea katsoi miestä.
Sitten siipiä.
Sitten taas alas.
Ei.
Hyppääminen kuudennesta kerroksesta täysin tuntemattoman, luultavasti mielipuolisen miehen kanssa oli viimeinen asia, jonka hän halusi elämässään tehdä.
Mutta jostain käsittämättömästä syystä huoneeseen jääminen tuntui vielä pahemmalta.
”Sinä… ethän sinä pudota minua?”
”En.”
”Lupaatko?!”
Mies katsoi häntä.
”Ansea, minä osaan lentää.”
Oven takaa kuului jälleen raskas isku.
Ovi alkoi antaa periksi.
Ansea tarttui miehen käteen.
”Vittu, älä vaan pudota minua!”
Mies nosti hänet syliinsä.
Ja astui ulos ikkunasta.
Ansea kirkui.
Taivas keikahti ympäri.
Alhaalla vilahtivat kadut, autot ja katot.
Tuuli paiskautui vasten kasvoja.
Ansea kietoi käsivartensa kouristuksenomaisesti miehen kaulan ympärille, käsilaukku ranteessaan, ja puristi silmänsä kiinni.
Hänestä tuntui kuin sydän olisi jäänyt jonnekin ylös, omaan makuuhuoneeseen.
Sitten kaikki katosi.
＊ ＊ ＊
Ansea tuijotti käsiään.
Ne lepäsivät pöydällä.
Aivan tavalliset kädet.
Kymmenen sormea, lyhyiksi leikatut kynnet ja pieni arpi peukalon lähellä. Arpi oli peräisin jo opiskeluajoilta.
Kädet vapisivat.
Hänen edessään oli kupillinen kahvia.
Ikkunan ohi ajoi linja-auto.
Kahvilan perällä hurisi espressokone. Joku nauroi. Kupit kilahtelivat vastakkain.
Ansea kohotti hitaasti katseensa.
Vastapäätä istui mies.
Sama mies.
Niin komea, että naapuripöytien naiset unohtivat vähän väliä omat keskustelukumppaninsa.
Tummat hiukset.
Säännölliset kasvonpiirteet.
Rauhalliset silmät.
Vaalea paita, tyylikäs pikkutakki ja ranteessa kello, jonka Ansea nyt tunnisti.
Rolex.
Se sama, jonka hän oli nähnyt unessa.
Ansea kosketti vaistomaisesti hiuksiaan.
Ne olivat aivan sekaisin.
Hänellä oli yllään farkut ja villapaita. Kasvot tuntuivat kosteilta, aivan kuin hän olisi juuri pessyt ne.
Miten hän oli ehtinyt pukeutua?
Miten hän oli päätynyt tänne?
Hän muisti hämärästi viileän ilman.
Siivet.
Katot.
Oman huutonsa.
Sen jälkeen muistikuvat katkeilivat.
Katu.
Mies sanoi jotakin.
Vettä kasvoilla.
Ja sitten hän olikin täällä, kahvilassa.
Ansea katsoi miestä.
”Se olit… sinä?”
”Minä.”
”Tänä aamuna?”
Mies nyökkäsi.
Ansea nielaisi.
”Minun kotonani?”
”Niin.”
Hän tuijotti miehen hartioita muutaman sekunnin.
”Sinulla oli siivet.”
”Oli.”
”Lensimmekö me?”
”Lensimme.”
Ansea käänsi katseensa pois.
Hän tuijotti ulos ikkunasta.
Linja-auto pysähtyi, ja matkustajia nousi ulos. Nainen ylitti katua koira mukanaan. Kaksi koululaista jakoi keskenään sämpylää jalkakäytävällä.
Kaikki oli todellista.
Sietämättömän todellista.
”Olenko minä tullut hulluksi?” hän kysyi hiljaa.
”Et.”
”Mitä se sitten oli?”
Äkillinen pahoinvointi nousi hänen kurkkuunsa.
Ansea kalpeni ja painoi käden suulleen.
Mies työnsi rauhallisesti hänen eteensä vesilasin ja pienen lääkeliuskan.
”Tiedän.”
Ansea katsoi häntä.
”Mitä tiedät?”
”Että sinulle tulee kohta huono olo. Nämä auttavat pahoinvointiin. Katso itse, lääke on sinulle tuttu.”
Ansea luki lääkeliuskan tekstin lähes automaattisesti.
Tuttu valmiste.
Aivan tavallinen lääke.
Hän tiesi tarkalleen, mistä oli kyse.
Ja jostain syystä juuri se tuntui entistä pelottavammalta.
Mies osoitti kahvilan perälle.
”WC on oikealla. Odotan sinua tässä.”
Ansea nappasi lääkeliuskan ja käsilaukkunsa mukaansa ja ponkaisi ylös.
Hän ehti hädin tuskin perille.
Sitten hän oksensi.
Hän lysähti polvilleen wc-istuimen eteen tuntematta lattialaattojen kylmyyttä.
Ensin tuli ylös kaikki, mitä vatsassa oli.
Sitten vatsa oli jo tyhjä, mutta kouristukset jatkuivat.
Hän yökkäili yhä uudelleen, vaikka mitään ei enää tullut.
Lopulta hän jäi istumaan lattialle otsa seinää vasten ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan.
Ei tämä ollut mahdollista.
Näin ei voinut tapahtua.
Olen vain liian väsynyt.
Edellisenä yönä hän ei ollut juuri nukkunut. Sitä ennen oli ollut vaikea leikkaus ja heti perään toinen.
Ehkä kyse oli uupumuksesta.
Ehkä joku oli sekoittanut hänen juomaansa jotakin.
Ehkä hän makasi edelleen kotona omassa sängyssään ja hänen aivonsa esittivät hänelle maailman kalleinta ja idioottimaisinta unta.
Ansea nousi vaivalloisesti jaloilleen.
Hän meni pesualtaan luo.
Laski käsilaukun ja lääkeliuskan altaan viereen.
Avasi kylmän veden.
Huuhteli kasvonsa.
Ja nosti katseensa.
Peilistä häntä tuijotti nainen, jonka kasvot olivat kalpeat, hiukset märät ja silmissä täysin eksynyt ilme.
”No niin…”
Ansea tarttui pesualtaan reunoihin.
”Ansea. Rauhoitu.”
Peilikuvan nainen katsoi häntä kauhuissaan.
”Sinä et ole tullut hulluksi.”
Hetken hiljaisuus.
”Sinulla ei ole skitsofreniaa. Olet ihan tavallinen, täysijärkinen aikuinen ihminen. Olet lääkäri. Tälle on jokin selitys.”
Mikä selitys?
Sitä hän ei tiennyt.
Ei aavistustakaan.
Mutta jonkin selityksen oli pakko olla olemassa.
Aivan pakko.
Hän avasi käsilaukkunsa.
Otti esiin nenäliinoja.
Puuterirasian.
Huulipunan.
Hiuslenkin.
Kaikki tuttuja esineitä.
Kaikki hänen omiaan.
Pieni, reunoista kulunut meikkipussi.
Kotiavaimet.
Puhelin.
Ruokakaupan kuitti.
Mikään niistä ei liittynyt millään tavalla enkeleihin.
Ansea katseli äkkiä kuittia lähes hellästi.
Maito.
Kananmunat.
Kahvi.
Tavallinen elämä.
Häntä alkoi melkein itkettää.
Kyyneleet olivat jo nousemassa silmiin.
Sitten hän suuttui itselleen.
”Vittu, mikä minua oikein vaivaa?!”
Hän huuhteli kasvonsa uudelleen.
Sitoi hiuksensa kiinni.
Oikaisi villapaitaansa.
Pakkasi tavarat takaisin käsilaukkuunsa.
Sitten hän otti altaan vieressä odottavan lääkeliuskan, katsoi sitä vielä kerran, painoi yhden tabletin ulos ja nielaisi sen veden kanssa.
Täytyi palata takaisin.
Kuunnella, mitä sillä miehellä oli sanottavana.
Ehkä mies oli hypnotisoija.
Ehkä huijari.
Ehkä kaikki oli jokin käsittämättömän pitkälle viety pila.
Oli vain pakko ottaa selvää.
Ansea katsoi itseään peilistä.
”No niin. Mennään.”
Hän astui kohti ovea.
Pysähtyi.
Palasi takaisin.
Otti käsilaukkunsa.
Eikä nyt enää pelätä jokaista hiton asiaa.
Hän avasi oven.
Hänen pöydässään istui nyt kaksi täsmälleen samannäköistä miestä.
